©2017 BY KIRJOILLA. PROUDLY CREATED WITH WIX.COM

Archive

Please reload

Tags

Kjell Westön Rikinkeltainen taivas taittaa kaunista ja vaikeaa valoa

September 25, 2017

 

Suljen Rikinkeltaisen taivaan kannet ja makaan hiljaa sängyssäni. Ulkona Helsinki kylpee syksyisen sunnuntaiaamun armeliaassa valossa, tuuli kuljettaa värikkäitä lehtiä.

 

Kjell Westön romaani päättyy kysymykseen, jota en saa päästäni.

 

Aamupalan jälkeen pakkaan salivaatteet reppuuni ja matkustan metrolla keskustaan. Kävelen kuitenkin kuntosalin ohitse, annan jalkojeni kuljettaa minut Esplanadille ja poikkean hetken mielijohteesta Kappeliin.

 

Ravintolan suuriin ikkunoihin on ripustettu kauniita, värikkäinä hohtavia lasimaalauksia. Rikinkeltainen taivas voisi olla yksi niistä, ajattelen.

 

Tarinan paksut lyijyreunat sulkevat sisäänsä pienempiä muotoja, jotka ovat tarkempia, herkempiä, vaikeampia: toisiaan etsiviä, rakastavia ja satuttavia ihmisiä taittamassa ajan haurasta valoa.

 

Näen kuusi hahmoa, jotka ovat kuin luonnoton Viisikko, mahdoton yhtälö: häilyväinen kertoja, sisarukset Alex ja Stella Rabell, lämmin Linda, viisas Krister sekä synkkä Jan-Roger; heistä jokainen omalla tavallaan ulkopuolinen, omaa ratkaisuaan etsimässä, vailla kunnon eväitä.

 

Näen mieheksi varttuvan poikaporukan ystävyyden terävät kulmat, joissa välkehtii tummia sävyjä, mutta myös pitkiä, hauraita viivoja, jotka lopulta löytävät toisensa.

 

Näen Poa Rabellin katseen sinisen hehkun ja Jakob Rabellin silmien mustan hulluuden sekoittuvan Alexin katseen kylmäksi harmaudeksi, jonka edessä päärynäpuut lakoavat ja kertoja kääntää päänsä.

 

Näen kertojan käden löytävän Stellan ääriviivat, ja heidän toisiinsa kietoutuvien viivojen muodostaman mosaiikin: vuosikymmenten halki mutkittelevan virran, jonka pirstaleet loimuavat rakkaudenpunaisena, himonpunaisena, mustelmanpunaisena, kunnes se lopulta hidastuu ja löytää sävynsä.

 

Näen Lindan kuin kirkkaan lähteen, jonka ääriä kertojan viiva leikkaa uudelleen ja uudelleen, viiltäen ja sotkien, matkaansa jatkaen.

 

Näen Helsingin rakkaudella väritetyt kadut, kahvilat ja parvekkeet, Uudenmaan saariston poukamat ja kalliot, kaukaisten kaupunkien silhuetit.

 

Näen kaiken yllä loistavan rikinkeltaisen taivaan, Rabellien mahtisuvun hehkun, johon kaikki muut värit sekoittuvat.

 

Lopulta, kun asiat ovat saaneet muotonsa ja värinsä, lukija katsoo kuvaa kertojan kanssa kuin oikeita sävyjä etsien.

 

Mitä me oikeastaan rakastamme?

 

Emme rakasta asioita sinänsä, vaan valoa niiden takana.

 

 

 

Please reload

Recent Posts

Please reload